 |
| Kuva: Eeva Kennedy. 2016. |
Aiotun kohtaamispäivän aamuna Martin oli kuutisen tuntia myöhässä Smithien kotona odottavalta aamiaiselta, ilmeisesti viivytellen ja etsiskellen, Josephin ja muun perheen tuskaillessa kärsimättömänä. Lopulta he näkivät hänen tulevan. Hitain, empivin askelin, silmät maahan luotuina, hän saapui aidalle, nousi sen yli ja painoi hatun silmilleen. Aikaa myöten hän astui sisälle taloon. Lucy kertoo, mitä seuraavaksi tapahtui:
Martin otti veitsen ja haarukan, aivan kuin käyttääkseen niitä, mutta pudotti ne sitten käsistään. Hyrum sanoi: "Martin mikset sinä syö? Oletko sinä sairas?" Martin painoi kätensä ohimoilleen ja parahti syvästi ahdistuneena: "Voi! Minä olen hukannut sieluni. Minä olen hukannut sieluni."
Joseph, joka oli tukahduttanut pelkonsa tähän asti, ponnahti ylös pöydästä, huudahtaen: "Voi! Martin, oletko kadottanut sen käsikirjoituksen? Oletko rikkonut valasi ja langettanut tuomion minun pääni päälle, samoin kuin omasi?"
"Kyllä", vastasi Martin, "se on kadonnut, enkä tiedä minne."
"Voi, Jumalani, Jumalani", sanoi Joseph väännellen käsiään, "kaikki on menetetty, kaikki on menetetty! Mitä minun pitää tehdä? Olen tehnyt syntiä. Juuri minä houkuttelin Jumalan vihan syttymään, pyytäessäni häneltä sitä, mitä minulla ei ollut oikeutta pyytää, kun enkeli oli opettanut toisin ... Onko minun nyt", sanoi Joseph, "palattava vaimoni luo tällaisen tarinan kanssa? Enhän minä uskalla niin tehdä, koska sen kertominen surmaisi hänet välittömästi. Ja miten voin esiintyä Herran edessä? Onko olemassa mitään moitetta, jota en ansaitsisi Korkeimman enkelilltä?
Tänä dramattisena hetkenä, näemme välähdyksen Joseph Smithin luonteesta ja siitä, missä määrin häntä oli opetettu. Vähäisempi ihminen olisi todennäköisesti haukkunut Martin Harrisin perin pohjin oman väärinarviointinsa vuoksi. Ihmisluonne kun on mitä on, me usein syytämme jotakuta toista ongelmiemme aiheuttamisesta, erityisesti kun tämä on noinkin paljon osasyyllinen. Kuitenkin tuona epätoivon kiihkeänä hetkenä, Joseph Smith kohosi kutsumuksensa tasalle, ottaen täyden ja täysimääräisen vastuun koko tapahtumasta: "Olen tehnyt syntiä. Juuri minä houkuttelin Jumalan vihan syttymään." Jos parannuksen ensimmäinen askel on oman vastuun myöntäminen, Joseph oli tässä opettajana ja Martin hänen piinattuna oppilaanaan.
Lucy jatkaa kertomustaan, esittäen poikansa osoittaman katumuksen syvyyden: "Minä pyysin hartaasti, että hän ei olisi niin murheissaan", hän kirjoitti, toivoen voivansa tarjota edes jonkinlaista lohtua. Sillä saattaisihan Herra antaa hänelle anteeksi, pienen nöyryytyksen ja parannauksen ajanjakson jälkeen. Mutta mitä voisin sanoa hänen lohdutuksekseen, kun hän näki koko perheen olevan samassa mielentilassa kuin hän itse oli? Nyyhkytyksemme, voihkimisemme ja katkerat valituksemme täyttivät talon. Erityisesti Joseph oli muita ahdistuneempi, koska hän tiesi varmasti ja surullisesta kokemuksestaan, mitkä olisivat tämän muiden mielestä mitättömältä näyttävän velvollisuuden laiminlyönnin seuraukset. Hän jatkoi kävelyään edes ja takaisin, itkien ja murehtien kuin pieni lapsi, suunnilleen auringonlaskuun saakka, jolloin suostuttelimme hänet ottamaan vähän ravintoa. (7)
Richard E. Bennett
 |
| Kuvaleike: Eeva Kennedy. 2016. |
Viitteet:
(5) Proctor, Scot Facer ja Proctor, Maurine Jensen, toim. 1996: Lucy Mack Smith, The Revised and Enhanced History of Joseph Smith by His Mother. Salt Lake City: Deseret Book, 161.(6) History of Joseph Smith, 164–166.
(7) History of Joseph Smith, 166.
Lähde:
Saatavissa sivulla https://rsc.byu.edu/archived/joseph-smith-prophet-and-seer/joseph-smith-and-first-principles-gospel-1820-29
Richard E. Bennett oli tätä julkaistaessa [ja on edelleen tämän blogisivun julkaisun aikaan] kirkon historian ja opin professori Brigham Youngin yliopistossa.
Lähde: https://religion.byu.edu/richard_bennett
Käännös: Markku Lorentz